sunnuntai 01.09.13
Päivän jälkimaratoni
Aamulla jälkikokeeseen. Pakkasin tavarat eilisillalla (kaikki tavarat tietysti hukassa). Kokeeseen ajellessa tajusin, että ketjupantaa hakiessa jäinkin etsimään jälkivaljaita, ja panta jäi lopulta matkasta. Onneksi kisapaikalta sain täydellisen kokoisen lainakappaleen :)
Aloitus jäljellä. Loistava janapaikka ja tehtiin siinä hieno eteneminen. Otti takajäljen oikeaan, mutta hyvin toimi ympäri-käskylllä ja päästiin liikkeelle. Löysi kepin ja jatkoi innolla. Kuljettiin jonkin matkaa tien vartta, ja sitten Maia otti voimakkaasti hajua tien suunnasta. Hönkäisi sinne ja kieputti itsensä risuihin. Oli pakko päästää liinasta ja käydä selvittämässä tilanne. Siitä Maia jatkoi jälkeä suoraan tielle, ja kun siellä seisoi talkoolaisia, tiesin ettei ainakaan sinne jatku meidän jälki. Etenkin kun oli ollut puhetta, että siellä oli nähty liikkuvan joku. Huusin Maian takaisin, kävelin muutaman metrin takaisin metsän suuntaan missä (toivottavasti) oma jälki kulki, ja Maia otti siitä suunnan metsään. Ja kun eteni siihen tyyliin että on jäljellä, lähdin seurailemaan.
Maia vei ensin metsänreunaa pitkin pikkuhiljaa suolle ja pienelle suolammelle. Siellä tuli vastaan ojia, ja kun Maia kätevästi löysi jäljen ojien yli meneviä riukusiltoja pitkin, ajattelin että jatketaan vaan (vaikka seuraavan kepin olisi jo pitänyt tulla vastaan...) Ja pohjassa näkyi aina välillä jalanjälkiä, joten ei se ihan hukassa voinut olla. Tohottaessaan saattaisi kyllä mennä kepeistä yli, etenkin kun pohja oli vähemmän tuttu. Suolta käytiin välillä metsän puolella, ihan järkevän olosesti, ja sitten taas uudestaan kosteammalle alustalle ja reilusti isompien ojien yli. Useasti. Jäljestys kävi pikkuhiljaa heikommaksi, mutta eipä toisaalta ollut saanut palkkaakaan. Jatkoin vielä jonkin matkaa Maian perässä ennen kuin päätin, että nyt seis, ei olla oikealla jäljellä. Otin liinan irti koiralta ja mietin että hirveän kaukana jostain tiestä ei voida olla. Katselin aurinkoa ja toivoin ottavani suunnan tielle. Ja kun törmäsin metsäkoneen jälkeen, päätin seurailla sitä. Sadan-parin metrin tarpomisen jälkeen päästiinkin tutulle tielle ja törmättiin taas talkoilijoihin :)
Palailtiin autolle, juotin Maian ja annoin eväänä olleen karjalanpiirakan. Keppien luovutuksessa otettiin puhelua tuomarille ja päätös oli, että saan ottaa varajäljen. Loistava juttu! Tiesin että Maia on väsynyt, mutta jonkinlainen palautus tarvittaisiin joka tapauksessa.
Uusi lähetys tuli aika nopeasti perään ja väsymys näkyi. Maia lähti vajaan liinan, ja tuli takaisin luo sillä ilmeellä, ettei täällä mitään jälkeä ole. Uudella lähetyksellä lähti kiertämään sivuun, mutta en estänyt; siitä sitten pääsin kävelemään metrin pari ennen kuin Maia pysähtyi haistelemaan varpua. Käskyllä lähti siitä sitten eteenpäin. Takakrepiltä löysi taas takajäljen, otti sen varovaisesti mutta päättävästi. Taas jouduin pyytämään ympäri ja lähti toiseen suuntaan vielä huonommalla otteella. Jälki meni melkein tielle, Maia oli tosi epävarma mutta onneksi otti ennen tietä kulman, ja sen jälkeen olikin eka keppi. Poimi sen suuhun mutta jäi seisomaan; siitä hirmuinen kehu! Eteenpäin jatkoikin paremmalla fiiliksellä, vaikkakin hitaasti. Pitkä suora tien myötäisesti, olin ihan varma että siihen jäi keppi. Piikin otti hyvin ja sen jälkeen oli keppi jonka ilmaisi jo normaalisti. Siinä juotin, ja intoa eteenpäin oli hirmuisesti. Sillä hyvällä vauhdilla kuljettiin kolmoskepistä yli (Maia otti jossain vaiheessa suoraa hajun, mutta ei malttanut jäädä etsimään, enkä halunnut väkisin pysäyttää).
Hyvällä vauhdilla notkelmaan ja siitä rinnettä / rinteen sivua ylös, ja hetken päästä alaspäin. Sitten tapahtui jotain. Maia tarkasti jälkeä keskittyneesti, kun vieressä olevan pikkujoen varressa alkoi kuulua ääniä ja käynnistelemään vissiin perämoottoria. Maia pomppasi paikallaan ja rähäti ilmalle, säikähti. Yritti kehoituksesta jatkaa jäljen ajoa, mutta kun pihasta kuului ihmisten ääniä ja moottorin käynnistely-yrityksiä, jäi tuijottamaan pihaan päin. Ja sitten myös jälkiliinan hankaus maassa makaavaa keloa pitkin häiritsi. Yritin kävelyttää Maiaa takaisin rinteeseen jotta saadaan uusi lähestyminen & yritys päästä eteenpäin, mutta ei, jämähti samaan paikkaan. Lopulta kävelin rinteen poikki, toivoin että jälki löytyy edestäpäin. Rinteen alta löytyi heinikkoa ja vähän niinkuin haju; tosin Maia poimi heiniä syötäväksiki... silti kehuin ja kuljin perässä. Mutta pikkuhiljaa poimi jälkeä paremmin. Tultiin suolle ja epävarmuus vielä näkyi. Pursuissa pysähtyi ja kaiveli hetken maata, mutta ei vieläkään keppiä. Otti hyvin kulman suolta metsään, ja siellähän olikin seuraava keppi :)
Metsässä jäljestys parani, ja kun päästiin hiekka-jäkälä-heinä-pohjalle ennen viimestä keppiä, teki hyvää ja tarkkaa työtä - onneksi! Seuraava keppi olikin kutonen, eli myös nelonen jäi välille. Siitä rennolla mielin autolle, mutta päätin, että misään nimessä ei jatketa kisaa. Tälle jäljelle käytettiin jo loput henkiset eväät. Ja huh, melkein kaksi kisamittaista jälkeä... ei me ihan sellaista olla treenattu :D
Toki harmittaa, mutta noh, tällaista sattuu. Harju on ollut ihan hyvä treenipaikka kun pohjassa on aina häiriöhajuja, mutta selvästi tarvitaan lisää id-harjoittelua nimenomaan vieraille jäljille. Mun omaa hajua on ihan liian helppo seurailla.
Pari tuntia huilia autossa, ja Maia olisi ollut ihan valmis tottikseen... höntsä :D
Päivän jälkimaratoni
Aamulla jälkikokeeseen. Pakkasin tavarat eilisillalla (kaikki tavarat tietysti hukassa). Kokeeseen ajellessa tajusin, että ketjupantaa hakiessa jäinkin etsimään jälkivaljaita, ja panta jäi lopulta matkasta. Onneksi kisapaikalta sain täydellisen kokoisen lainakappaleen :)
Aloitus jäljellä. Loistava janapaikka ja tehtiin siinä hieno eteneminen. Otti takajäljen oikeaan, mutta hyvin toimi ympäri-käskylllä ja päästiin liikkeelle. Löysi kepin ja jatkoi innolla. Kuljettiin jonkin matkaa tien vartta, ja sitten Maia otti voimakkaasti hajua tien suunnasta. Hönkäisi sinne ja kieputti itsensä risuihin. Oli pakko päästää liinasta ja käydä selvittämässä tilanne. Siitä Maia jatkoi jälkeä suoraan tielle, ja kun siellä seisoi talkoolaisia, tiesin ettei ainakaan sinne jatku meidän jälki. Etenkin kun oli ollut puhetta, että siellä oli nähty liikkuvan joku. Huusin Maian takaisin, kävelin muutaman metrin takaisin metsän suuntaan missä (toivottavasti) oma jälki kulki, ja Maia otti siitä suunnan metsään. Ja kun eteni siihen tyyliin että on jäljellä, lähdin seurailemaan.
Maia vei ensin metsänreunaa pitkin pikkuhiljaa suolle ja pienelle suolammelle. Siellä tuli vastaan ojia, ja kun Maia kätevästi löysi jäljen ojien yli meneviä riukusiltoja pitkin, ajattelin että jatketaan vaan (vaikka seuraavan kepin olisi jo pitänyt tulla vastaan...) Ja pohjassa näkyi aina välillä jalanjälkiä, joten ei se ihan hukassa voinut olla. Tohottaessaan saattaisi kyllä mennä kepeistä yli, etenkin kun pohja oli vähemmän tuttu. Suolta käytiin välillä metsän puolella, ihan järkevän olosesti, ja sitten taas uudestaan kosteammalle alustalle ja reilusti isompien ojien yli. Useasti. Jäljestys kävi pikkuhiljaa heikommaksi, mutta eipä toisaalta ollut saanut palkkaakaan. Jatkoin vielä jonkin matkaa Maian perässä ennen kuin päätin, että nyt seis, ei olla oikealla jäljellä. Otin liinan irti koiralta ja mietin että hirveän kaukana jostain tiestä ei voida olla. Katselin aurinkoa ja toivoin ottavani suunnan tielle. Ja kun törmäsin metsäkoneen jälkeen, päätin seurailla sitä. Sadan-parin metrin tarpomisen jälkeen päästiinkin tutulle tielle ja törmättiin taas talkoilijoihin :)
Palailtiin autolle, juotin Maian ja annoin eväänä olleen karjalanpiirakan. Keppien luovutuksessa otettiin puhelua tuomarille ja päätös oli, että saan ottaa varajäljen. Loistava juttu! Tiesin että Maia on väsynyt, mutta jonkinlainen palautus tarvittaisiin joka tapauksessa.
Uusi lähetys tuli aika nopeasti perään ja väsymys näkyi. Maia lähti vajaan liinan, ja tuli takaisin luo sillä ilmeellä, ettei täällä mitään jälkeä ole. Uudella lähetyksellä lähti kiertämään sivuun, mutta en estänyt; siitä sitten pääsin kävelemään metrin pari ennen kuin Maia pysähtyi haistelemaan varpua. Käskyllä lähti siitä sitten eteenpäin. Takakrepiltä löysi taas takajäljen, otti sen varovaisesti mutta päättävästi. Taas jouduin pyytämään ympäri ja lähti toiseen suuntaan vielä huonommalla otteella. Jälki meni melkein tielle, Maia oli tosi epävarma mutta onneksi otti ennen tietä kulman, ja sen jälkeen olikin eka keppi. Poimi sen suuhun mutta jäi seisomaan; siitä hirmuinen kehu! Eteenpäin jatkoikin paremmalla fiiliksellä, vaikkakin hitaasti. Pitkä suora tien myötäisesti, olin ihan varma että siihen jäi keppi. Piikin otti hyvin ja sen jälkeen oli keppi jonka ilmaisi jo normaalisti. Siinä juotin, ja intoa eteenpäin oli hirmuisesti. Sillä hyvällä vauhdilla kuljettiin kolmoskepistä yli (Maia otti jossain vaiheessa suoraa hajun, mutta ei malttanut jäädä etsimään, enkä halunnut väkisin pysäyttää).
Hyvällä vauhdilla notkelmaan ja siitä rinnettä / rinteen sivua ylös, ja hetken päästä alaspäin. Sitten tapahtui jotain. Maia tarkasti jälkeä keskittyneesti, kun vieressä olevan pikkujoen varressa alkoi kuulua ääniä ja käynnistelemään vissiin perämoottoria. Maia pomppasi paikallaan ja rähäti ilmalle, säikähti. Yritti kehoituksesta jatkaa jäljen ajoa, mutta kun pihasta kuului ihmisten ääniä ja moottorin käynnistely-yrityksiä, jäi tuijottamaan pihaan päin. Ja sitten myös jälkiliinan hankaus maassa makaavaa keloa pitkin häiritsi. Yritin kävelyttää Maiaa takaisin rinteeseen jotta saadaan uusi lähestyminen & yritys päästä eteenpäin, mutta ei, jämähti samaan paikkaan. Lopulta kävelin rinteen poikki, toivoin että jälki löytyy edestäpäin. Rinteen alta löytyi heinikkoa ja vähän niinkuin haju; tosin Maia poimi heiniä syötäväksiki... silti kehuin ja kuljin perässä. Mutta pikkuhiljaa poimi jälkeä paremmin. Tultiin suolle ja epävarmuus vielä näkyi. Pursuissa pysähtyi ja kaiveli hetken maata, mutta ei vieläkään keppiä. Otti hyvin kulman suolta metsään, ja siellähän olikin seuraava keppi :)
Metsässä jäljestys parani, ja kun päästiin hiekka-jäkälä-heinä-pohjalle ennen viimestä keppiä, teki hyvää ja tarkkaa työtä - onneksi! Seuraava keppi olikin kutonen, eli myös nelonen jäi välille. Siitä rennolla mielin autolle, mutta päätin, että misään nimessä ei jatketa kisaa. Tälle jäljelle käytettiin jo loput henkiset eväät. Ja huh, melkein kaksi kisamittaista jälkeä... ei me ihan sellaista olla treenattu :D
Toki harmittaa, mutta noh, tällaista sattuu. Harju on ollut ihan hyvä treenipaikka kun pohjassa on aina häiriöhajuja, mutta selvästi tarvitaan lisää id-harjoittelua nimenomaan vieraille jäljille. Mun omaa hajua on ihan liian helppo seurailla.
Pari tuntia huilia autossa, ja Maia olisi ollut ihan valmis tottikseen... höntsä :D